Tänään vein laatikot postiin. Siitä tuli semmoset olikohan 17 vai 18 kiloa ekassa laatikossa ja 15 kiloa tokassa laatikossa. Laitoin Nooran sit vara-osotteeksi, kun en osannu kenenkään muun osotetta ulkomuistista :D

Joooh... Tänään loppu koulu... ja huomenna pitäis olla vaihtarien vika party. Tosin kukaan ei tiedä että missä se on ja mihin aikaan ja ketä sinne on tulossa mutta YEP pitää sen... joten me ei olla yllättyneitä tästä XD

DaeLee palasi kotiin perjantaina. DaeLee on ainoa, joka ei ole itkenyt lentokentällä... ja luultavasti ainoa, joka oli 100% iloinen ja helpottunut päästessään kotiin. Sanotaanko näin, että vaihtarina oleminen Aasiassa ei nyt kenellekään oo varmasti helppoa. En yritä sanoo että se ei missään muualla voi olla vaikeeta, mutta voin 98% varmasti sanoo, et se on vaikeempaa Aasiassa.

Ylihuomenna teen oman viimeisen valokuvausretken. Ajattelin ostaa päivän mrt-kortin ja käydä kaikki Kaohsiungin mrt-asemat läpi ja ottaa niillä kaikilla kuvia.

Tiistaina on LÄHTÖ KOTIA!!!

Mitä olen tällä viikolla tehnyt: käynyt elokuvissa, saanut lahjoja, sanonut hyvästit ihmisille, kertonut ihmisille millon mä lähden, tehnyt lahjoja ihmisille, pakannut, siivonnut, käynyt koulussa, ollut yötä kaverin luona, sanonut hyvästi ihmisille, jotka palas niiden omiin koteihin, ostanut viime hetken tuliaisia, panikoinut postipakettien vuoksi, heittänyt kamaa ihan rutosti roskiin. Nauranut DaeLeen 4 kilolle teetä, mitä se päätti raahata kotiin... Niin paljon, niin paljon. Ja mikä hirveintä, mä olen ihan kamalan väsynyt. Ja mä en saa unta päivällä ja illalla pitää aina mennä sanomaan jollekulle hyvästit. Ehkä se olis helpompaa, jos se olis vaan hauskan pitoa, mutta kun pitää sanoa hyvästit ihmisille, jotka on vuoden aikana kasvanu niin tärkeiksi, niin rakkaiksi.

Kuulostaa hullulle, että ihmiset on tullu niin tärkeiksi mulle täällä niin lyhyenä aikana... mutta asia on niin, että kotona mä olen aina voinut luottaa siihen, että loppujen lopuksi mun perhe pitää mun puolia. Täällä mun piti itse luoda mun perhe ja valita hyvät ihmiset. Mutta kaiken tän jälkeen... ne ihmiset hitsautu muhun kiinni niin pahasti. Niille on voinut kertoa asioita, joitten kertominen ois Suomessa ollu ihan naurettavaa joissain kaveriporukoissa. Ne ihmiset sai mut myös kasvamaan ja ymmärtämään niin monia asioita.

Jokainen jäähyväinen sattuu omalla tavallaan ja tuntuu haikealle ja pahalle. Koskaan ei tiedä, että tulenko mä näkemään sitä ihmistä koskaan enää.

Siksi mä olen onnellinen, että mun ei pidä lähteä viimeisenä tältä saarelta. Se sattuis pahemmin kuin kukaan muu. Se sattuis, koska mun pitäis mennä saattamaan jokainen ihminen lentokentälle ja nähdä kun ne lähtee. Voin vaan sanoa... voi Ana parkaa. Mutta toisaalta on parempaa, että Ana on se viimeinen, sillä Anan poikaystävä tulee takuuvarmana sinne lentokentälle!

Viimeiset 2 viikkoa mun ajatukset on kulkenu tätä rataa: karjalanpiirakoita-ruisleipää ja suolakalaa-maksamakkaraa-patikoimaan-ruisleipää ja suolakalaa-siivoa huone-ruisleipää ja suolakalaa-juo oikeeta maitoa-käy tervehtimässä mummoja ja pullamössö sukupolvia-ruisleipää ja suolakalaa-osta koulukirjat ja etsi kiinalaisia-ruisleipää ja suolakalaa.

Että näin. Tässä suunnitelmat aika pitkäksi aikaa.

Ja Leni... totta mooses oon Torikujalle tulossa sanomaan hei! Jos mä en saa syödä teidän lohipiirakkaa jutellessa tytöille, niin mä muutun taiwanilaiseksi tai chi taistelijaksi ja syön jonkun pään!